Kalenterista kääntyi sitten lehti ja koeviikko on hiljentänyt talon. Aamulla oli sumuista ja koleaa, kun piipahdin kaupassa ennen kouluun tuloa. Katselin marketin asiakkaita, henkilökuntaa ja kassaneitiä, kunnes ymmärsin mikä heitä kaikkia yhdistää. Kukaan ei hymyillyt tai ollut onnellisen näköinen. Useimmilla ihmisillä on asiat kohdallaan, mutta aika harva muistaa iloita arkisista asioista syysaamuna.
Eikä kyse ole pohjimmiltaan edes vuodenajasta tai vuorokauden ajankohdasta. Suomalaiset eivät vain osaa luonnostaan hymyillä tai olla iloisia. Palveluammateissa tämä tulee selvästi esille. Ihan toista on asioida paikassa, jossa myyjä hymyilee ystävällisesti mutta näitä paikkoja on kyllä aika harvassa.
Juttelin asiasta viikko sitten siskopuoleni kanssa. Lena on jo eläkkeellä ja lähtenyt aikoinaan sotalapsena Ruotsiin. Unicefin töissä hän on kiertänyt planeetan köyhimmät kolkat, nälänhädän ja sotien runtelemasta Afrikasta Sri Lankan ja Bangladeshin kautta takaisin Ruotsiin. Kaikissa paikoissa hän on asunut osana siellä elävää yhteiskuntaa. Äärimmäinen köyhyyskään ei saa aikaan yhtä kattavaa yhteistä mielialaa kuin suomalainen melankolia. Ainoastaan Neuvostoajan Moskovassa tapahtunut koneenvaihto lentokentällä on jättänyt mielikuvan ilottomammasta paikasta.
Palvelukulttuurissamme kukoistaa tuo slaavilainen alakulo. Mistä oikein löydetään ne kaikki markettien kassat tai pikaruokapaikkojen ja huoltoasemien myyjät, jotka jaksavat päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen olla hymyilemättä työssään? Poikkeuksia onneksi löytyy: Lahden Prisma oli saanut valtakunnallisessa digiboxin ostovertailussa huippupisteet ja kolme lahtelaista liikettä löytyi kymmenen kärjestä. Jossakin on siis vielä synkempää asiakaspalvelua....
Ajellessani kouluun hymyilin. Onneksi saan tehdä työtä iloisten ja elämänmyönteisten nuorten kanssa. Ehkä heillä on mahdollisuus muuttaa asennetta ja näyttää olevansa onnellisia pienistäkin asioista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti